"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi, Elli!…"

Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt, vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista hiussuortuvaakin … näin takaakin päin, — — —

VII.

Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli — tupakinlehtiä!… Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle…? Olisihan noita muitakin ollut … ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan se … ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain, silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja huivitonna…

Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi. Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.

Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.

Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä, vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti, kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä malttaneet.

Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt, mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!…

Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin silminkin nähnyt … niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut, vaikka olevinaan oli ja tekeysi.

Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se… Niin silloin sitä Annia naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä… "Kyllähän se yskä ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään … ja pyytämättä … noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi … ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!…" ja Annia nauratti niin imelästi.