Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin, ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.
Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti. Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.
Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä, niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!
Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi … ja mistähän se oli itselleen sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin sitäkään!
Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.
"Hyvää iltaa, Elli!"
"Hyi, mikä se…? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että sydän hypähti.
"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"
Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli säikähtänyt.
"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä … ja kun tuolla lailla hattu silmillä…"