Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.
Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.
"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan — se tulee kaukaa — Kiinasta asti?"
"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän hän tunne meitä."
"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.
"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani, jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:
"Kiinan Keltaiselta Vaaralta Beulahin Keltaiselle Talolle Tervehdys!"
Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne, että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran kirjeessäni amiraalille."
"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana, sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta epäilen sitä."
"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.