Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti, että kaikki rupesivat nauramaan.
"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."
"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan kuin hänen tyttärensä.
"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."
Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut häntä.
"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne tietysti myös?"
"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet palaavansa yhdessä Beduinissa, jos se vain käy päinsä."
"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi olette jo huomannutkin."
"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa. Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini, kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa, ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen, hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla mukana näissä kursseissa."
"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi", huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää tanssiaisilla vajassa tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"