"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."
Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.
"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi ja pulikkasi."
"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti suunnaten kulkunsa ovea kohti.
"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä rauhallisesti parsien.
Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.
"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa — kaksi hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet, valkoiset hampaat ja suloisen äänen.
Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"
"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein iso pikkunen poika!"
"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"