"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti. "Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen Gladyksen seuraksi."
"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet 'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka hänet ottaisi varsin lapsekseen."
Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.
"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."
"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä. "Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."
"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen", pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen — "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi, että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."
"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."
"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta, monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?" (Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)
"Muistan."
"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"