"Muistan."
"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa, sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen: 'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"
"Muistan."
"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"
"Muistan."
"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"
"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että voisin koskaan mitään unohtaa?"
"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta tällaista asiaa muistettavana."
"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"
"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme asumaan siihen rakkaaseen taloon!"