"Nancy! Miksikä?"
"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin — ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly edelleen Westoverissa."
"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen hullunkurinen pikku nimi — Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain sentapaista?"
"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin siihen paikkaan."
"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia, ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän kuin tynnyrinala."
"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."
"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen kyljessä olevan pengermän nurkkaan."
"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."
"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen, hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain. Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."
"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana ollessaan."