"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä, kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen lukiessaan ääneen: —
"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen suorittanut asiani."
Gilbert.
"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn talo nyt ja aina!"
"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.
"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi Keltainen talo ilman Peteriä?"
"Miksi Gilbert puhuu omasta lipustaan," sanoi Nancy arvostelevasti kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään hänen lippunsa — meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"
Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi Gilbertin ylvästelyä.