Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin, ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla vuodessa.
Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken, ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.
Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin muutamien viikkojen luvut.
Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown, vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?" Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa. Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan: villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä, ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.
Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin, kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin. Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin Merriweatherin perhe, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti pitänyt Merriweatherin perheestä ja sanoi sen olevan parhaimman kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän (Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi, ja sitten hän repien Merriweatherin perheen palasiksi, pisti sen keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja etupäässä uskollisen palvelijattaren — "jos milloinkaan kirjoitan kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla valeita; — mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen. Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi suunnattomasti perheen silmissä.
Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän olisi ollut vielä elossa.
Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.
"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä," kiusotteli Kitty.
"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."
"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."