"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen, vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.
"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu ja sattuva on, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän tehtävämme!"
"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa Peteriä nukuksiin."
"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"
"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.
Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän (hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja, sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain. Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla. Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.
Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua — päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen, sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään, ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä. Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut jännittävän odotuksen riemua.
Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä heti paikalla tekikin.
"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi pääpakkaaja rouva Careylle.
"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."