"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."
"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä, joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut kuinka itsekäs hän on!"
"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi kertaa!"
"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja miellyttävä poika."
"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."
Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä, aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin, ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin sitä äänekkäin eläköön-huudoin.
Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja ja laatikoita.
Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.
"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen, jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä talossa syötyä tänä iltana?"
"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti paikalla tuttavaksi.