"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä, kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne seisoivat siinä Nancyn katseltavina.
"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi silmiään.
"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!" sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille uskottomia? — Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei minulla koskaan ennen ole ollut. — Beulah on niin kaukana Buffalosta, ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te arvelette?"
Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä, kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä, Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä — se ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle tietä!"
He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä. Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien kuluessa jokin hyvin epämieluisa tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan sen jälleen alas.
Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä. " Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä!"
Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua, niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi toiseen puoliskoon, poika toiseen — erittäin tervetullut tapaus pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.
"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu. Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin. Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään ole tarpeeksi!"
Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.
"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly —"