Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin seinäpaperien aika oli tullut.
Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina, mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.
"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä mieluimmin öljyllä?"
Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."
"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti, velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se kuuluisi hänelle?"
"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa — ei maar! Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään, vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"
"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.
"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen, että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' — Katsokaapas tuota kokoustaloa uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"
"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen. "Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"
"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä on", virkkoi Gilbert.