"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä", sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin kyllin tekemistä."
"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"
"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.
"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä hän saa aikaan."
"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"
"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia, (vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua koskettaa niitä."
Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin, ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.
XXI.
KULMIKAS PERHE.
Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.