Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.

"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!" mietti Amerikan konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva, joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn ylistyksen, — ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat", hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin. Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin, joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä; pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika' pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan, keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa! Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti! vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä, että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä — ellei ehkä Tom — sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin, joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on rauhallisena lepäävä haudassaan."

Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä, ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan. Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä. Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa. Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille; Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan, missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä, joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen; ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta, lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus, keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.

Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.

Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa — rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo — mutta sen alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen. Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen, ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto — onnistunut tahi epäonnistunut — oleva suurin tapaus heidän elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma! Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa; ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.

Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.

Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!" Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.

XXII.

KUMMINLAHJOJA.

Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu. Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi, niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.