Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin, lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.
Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen kiukustunut ääni.
"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."
Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä, poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.
Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.
"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta. Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti yhteenpainunein huulin ja huohottaen.
"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun kirjoitan; — olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"
Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen kirjan suuresta kirjakaapista.
Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen. Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti — miksi olet sallinut hänen tulla asumaan kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää sitä, äiti?"
Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti, ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni, ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä katsellen ikkunasta setripuita.