YHTEINEN NIMITTÄJÄ.
Kolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja lapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos John Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin huudahtanut:
Ken etsii tosi kuntoa, Hän tänne tulkohon.
Harhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta on olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen tielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä sydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: "Parempi kuolema kuin tappio!" "Ihminen voi mitä hän tahtoo!" "Kunnia ennen kaikkea" j.n.e. Nämä lauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina, mutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.
On vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin, kun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei kun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me haparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä sanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme rakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia kyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä kertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä ajatuksenamme.
Ei ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta isää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi myhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin lystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä virkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista, että jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän nujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi merkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille, missä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan suunnattomasti.
Tulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä kunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan. Mikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja onnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet ihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä murtoluvut tehdään yhdennimisiksi?
Careyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja sen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä, oli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi, Nancy, joka, oli "vastuunalainen" nousi aamulla muita aikaisemmin ja kävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki ovet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu. "Minä olen vastuunalainen", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki itselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta muutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä kärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun. Peter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi voinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin ja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa. Tomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat hänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia merimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää ylleen milloin mieli teki.
Gilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja kunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. "Sinua ei kukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko sitä vain kestää" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos rakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa vaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli "vastuunalainen", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert unohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi porsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu, niin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien tapaista, ei harjaksia.
Gilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko hän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen vedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän tiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle paperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä kultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva Carey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui heille. "Oi, kyllä he ovat kultaisia", huudahti Carey-äiti. "Kuinka eivät olisi?" mutisi kapteeni heikosti, "ovathan he sinun lapsiasi."