Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.
"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.
"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai kirjoittaa — ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti — niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"
"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."
"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"
* * * * *
Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat, hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta, toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään ulkomaailman omilla unelmillaan — nyt häntä ympäröi todellisuus rikkaana ja avartavana.
Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.
"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä, puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."
Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.