"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"
"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan. Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni täällä — tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja kimaltelevia!"
"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa, hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet. Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."
"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi, niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"
riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!" huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja kehittyäkseni kirjailijaksi."
"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä", sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä lukee nyt koko maailma."
"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"
"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."
"Minä näin sen erään kirjan sisässä samassa kirjastossa", sanoi neiti Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta selittää toiselle."