"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada siitä jonkinlaisen aavistuksen."
"'Todellisuudessa — ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa — on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee katoamaton riemu — siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.
Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan, niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse — katse liikkuu niin hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'. Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava — tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', — päin, jäin, näin:
"'Ja vaikka maailman murheet näin
kaikk' tulis osaksein,
ain' kukkios sä syömmessäin
mun ilon ruususein!'
"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen, saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne ja muistatte Rebekkaa."
"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät? Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"
Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä, jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi rakkauden — pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan. Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.
KUTSUT
Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni, valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet, ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.
"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen; vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.