"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista, joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole — kasvot pelkkinä silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla hänen puheitaan."

"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle ihmiselle", vastasi rouva Cobb.

"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."

"Mitä hän sitten jutteli?"

"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli pieni punainen päivänvarjo — kuin mikäkin nuken kalu — ja siinäkös se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs — se voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä on huolta'." — Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan takakenoon huoneen seinää vasten. — "Oli hänellä joku toinenkin juttu, mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi vain nieleskellä'. Tyttö tulee tapaamaan sinua, muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee Miranda Sawyerin kanssa juttuun — poloinen!"

Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.

Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.

REBEKAN MIELIPIDE

Rakas äiti!

Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä. Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa, ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta. On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy hoitamaan minun askareitani.