"On; onpa tietenkin, Rebekka."
"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"
Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"
"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta minä ainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"
"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."
"Minä olisin tiennyt.
Sinä olisit tiennyt.
Hän olisi tiennyt.
Me olisimme tienneet.
Te olisitte tienneet.
He olisivat tienneet."
"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset tietäisivät, niin kaikki asiat olisivat paremmin!"
Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".
"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.
"Jos minä en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jos sinä olisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niin hän ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."