"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.
PÄIVÄNPAISTETTA VARJOJEN KESKELLÄ
Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta epäonnistui monesti pyrkimyksessään.
On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille, mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa; lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin perinpohjin hurmanneet Aurelian.
Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane, jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".
Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön; Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan; lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät, mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei tahtonut ensinkään soveltua.
Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi, käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin toisenvärisestä kankaasta.
"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että kaikki käy huokeaksi."
"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta samaan hintaan."
"Oletko sinä kysynyt häneltä?"