"Ky-yllä."
"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"
"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä voi kiehuttaakin värin lähtemättä."
"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."
"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista, että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä hirvittävästi!"
"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi; eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen, että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole mitään syytä turhamaisuuteen."
"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa — siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen iässään."
"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."
"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin, vanhuuteni iloksi."
Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen. Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.