"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen vain toiseksi paras pukusi."
Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen metrin mittainen, sillä se tuntui siltä, kun ompelin sitä, mutta vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein tyytyväinen, jos lähden. Kello on minuuttia vaille puoli viisi, täti, ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"
"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."
Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia, päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.
Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa, niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja, posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä — kuolinhetkissä, hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte Gordayta.
Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.
"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.
"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli aika lailla työtä."
"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen, niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi, ja minä saan surmata teidät."
"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."