— En minä heitä ennenkuin aamupuolella yötä, sanoi Anaski. Minua joskus "unikakkiainen" kävelyttelee iltayöstä ulkona ja siellä kylmettyisi jalat.
— Vai on vieraalla sellainen "virma", ihmetteli isäntä. Eiköhän tuolle löytyisi mitään keinoa, jolla saisi pois lähtemään?
— Kyllä minä keinot tiedän, koska olen kymmenistä ajanut pois samanlaisen "virman", sanoi Anaski.
— Miksikä silloin antaa olla itsessään, ihmetteli Aisamäen mies.
— Ei ne muutkaan tohtorit kykene omia tautejaan parantelemaan. Muiden luokse ne menevät. Vaan minä en ole lähtenyt kenenkään luokse, kun tästä on ollut joskus hyötyäkin.
— Hyötyäkö?
— Niin niin, hyötyä. Useita kertoja sattui siinä mökillä ollessani, että olin uneksiessani kantanut milloin jyväsäkin, milloin heinätakan. Ja kun en muistanut itse eikä muutkaan tietäneet mistä ne olin löytänyt, niin ne tulivat syödyksi ja tasaiseen tarpeeseen olivatkin.
— Onpa se merkillinen "unikakkiainen", nauroi isäntä. Jokohan viepi ensi yönäkin säkkiä kantamaan?
— Ei tarvitse talonväen olla peloissaan, rauhoitteli Anaski. Ei se ennenkään näin lumien aikana pannut säkkiä kantamaan.
Isäntä meni rauhallisena nukkumaan ja vähän myöhemmin tallusteli Anaski viulu kainalossa läheistä mökkiä kohden. Talon poika oli odottanut "pelimannin" lähtöä ja opasti nyt huolellisesti ojien ylitse, joita ei lumi ollut ehtinyt vielä tasoittaa. Hän pelkäsi tuon ikävöidyn ilokapineen särkymistä ja tarjoutui sitä kantamaankin.