— Kyllä se on varmimmassa suojassa, kun on minun kainalossani, sanoi Anaski. Tämä on kallisarvoinen viulu. Tämän kansi on tehty sadan vuoden vanhasta karsikkokuusesta ja sen tähden tämä soipikin kauniimmasti kuin kuningas Taavetin kantele… Kerran kulki täällä keisarin hovipelimanni etsimässä oikeita vanhankansan viuluja ja kun sai yhdellä sormellaan yhden kerran rampsauttaa tämän minun viuluni yhtä kieltä (tässä ei silloin ollutkaan useampia kieliä) niin väkivetoon olisi työntänyt viisisatasta, vaan ennenhän minä myön itseni, ennenkuin tällaisen viulun. Millä minä sitten aikani kuluttaisin.
Opastaja oli mielissään, kun sai kohta kuulla tällaisen ihmeviulun äänen ja tanssia sen mukaan. Toiselta puolen pyrki huolettamaan, että miten kallispalkkainen näin arvokkaalla viululla soitteleva "pelimanni" mahtanee olla. Mökkiä lähestyessä hän jo varulta kysäsi:
— Paljonko olette ottanut yön soitosta?
— Ei minun ole milloinkaan tarvinnut itse määrätä, vastasi Anaski. Antaisihan ne pelistä ja tanssista hurmaantuneet nuoret viimeisetkin penninsä ja paidankin päältään, vaan enhän minä ole niiltä ottanut kuin kahvikupposen ja jos lisäksi pötkytupakan. Se on sitten eri taksa kun olen soittamassa rikkaille ja herroille.
— Oletteko ollut herroillekin soittamassa?
— Saisit tuon jo arvata kysymättä.
Opastajalle tuli kiire joutua edeltäpäin lupaan. Anaski aavisti, että se menee tekemään valmistuksia hänen tulolleen ja kopisteli kenkänsä puhtaaksi lumesta. Mökin emäntä olikin jo kahvipannussaan käsin ja ennen tulleet siirtyivät kunnioittavasti syrjään pöydän päästä, soittajan paikalta. Anaski asettui siihen ja katseli tyytyväisenä tanssisalia, sillä siinä oli sisään savustava uuni ja laipio kiiltomusta. Hän alkoi väännellä viulun tappeja ja rampsautella sormellaan kieliä. Kaikki kuuntelevat korvat porhollaan, Jopa se on kaunista. Olla vain enemmän.
Mutta Anaski ei ollut kiireinen. Hyväkin kone tarvitsee asettaa kuntoon. Oli etsittävä pihkoitettu harjanpää, johon jousen jouhia teroitettiin. Sitten jo saivat odottajat kuulla eri kielen kurahduksia ja se näytti aivan lihaksia iiikauttelevan.
Anaski asetti viulunsa pöydälle. Hän tahtoi saada ennen soittamaan ryhtymistä varmuuden, kelle tuota kahvia keitettiin. Kohta tulikin varmuus. Soittajan suuta sillä suittiin. Olisi annettu vaikka koko pannullinen, mutta Anaski tyytyi neljään kuppiin.
Nyt olivat palkat suussa ja silloin sopi alottaa. Vielä muutamia jousen juoksutuksia kieleltä toiselle ja sitten alkoi varsinainen "peli". Se muistutti hyvin paljon voitelemattoman ja vanhuuttaan ravistuneen silppukoneen säveliä, kun sitä pakkas-aamuna jossain ladon ylisillä pyöritetään. Erotus oli vain siinä, että Anaskin kone soi kuumassa tuvassa ja paljon epätasaisemmassa tahtilajissa kuin silppukone. Hän ei viitsinyt vanhoja sormiaan hyvin paljon hypitellä koneen kielillä, vaan antoi jousen kahnuttaa ne äänet mitä neljästä kielestä löytyi, ja kyllä sieltä tuli ääntä aivan lakkaamatta. Anaski olisi sallinut nuorten ryhtyvän toimeen, mutta ne vain istuivat ja töllistelivät toisiinsa. Tämä tahtilaji näytti olevan näille aivan outoa, vaikka sen piti olla vanhan ajan valssia, johon kotikylän pojat tiesivät sanatkin, että "tie uunille, tie uunille, se on valssia, se on valssia". Mutta eihän nämä syrjäisellä kylällä kasvaneet pystyneet yrittämäänkään. Täytyi alottaa uusi peli, jota kotikylän nuoret nimittivät "Anaskin jätkäksi", vaan jolle vanhempi väki oli keksinyt jätkyttelysanat: "oikein hupsua, oikein hupsua". Anaski ei näistä nimityksistä pahastunut. Siitä hän pahemminkin pahastui, jos nuoret antoivat mennä pyytämänsä "pelin" hukkaan. Kotikylän nuoret tiesivät tämän ja antoivat jalkojensa jytistä vähääkään tapailematta Anaskin tahtia. Mutta kun nämä aisamäkeläiset nyt viimeinkin lähtivät lattialle, sotkeutuivat he heti kohta ja jäivät seisomaan. Useita kertoja he yrittivät, mutta joka kerta kävi samoin. Jo tuli rohkein pyytämään, että jos hyvä "pelimanni" soittaisi jotain toisia, eivät he tätä osaa.