— No soitetaan toista, sanoi Anaski.
Hän lisäsi tähän toiseen peliin muutamia tempauksia, joten se kuului: oikein, oikein, oikein hupsua, mutta eihän nämä päässeet sittenkään entistä pitemmälle. Anaski pysyi pitkän aikaa kärsivällisenä ja vaihtoi vielä pari kertaa peliä. Multa kun ei sittenkään ruvennut sujumaan, suuttui hän viimeinkin, pisti viulun kainaloonsa ja virkkoi lähtiessään:
— Kumma kun tämän kylän nuoret eivät osaa tanssia. Vaan kun minä soitan tuolla Tervarannalla, niin siellä menee tupa yhtenä jytynä.
Tämän yrityksen perästä eivät Aisamäen pojat pyytäneet Anaskia "pelimanniksi".
Aamusella oli hän katselemassa kenkiään, kun isäntä tuli tupaan ja alkoi kysellä yön kulusta.
— Onko vieras saanut hyvästi nukkua?
— Viimeiseen solmuunpa vetelin.
— Eikö unikakkias kävelyttänytkään?
— Tunnustelen minä noista kengänkannoista, että on se jossain asti kuleskellut.
— Löytyikö tuolta mitään säkkiin?