— Siinä on jyrkkä kallio.
— Niinkö, ihmetteli isäntä. Mitenkä Anaski neuvoi potkemaan nuotan tällaiseen paikkaan. Tulikohan tuolle muistin erehdys?
— Taisi tehdä tahallaan, koska otti kontiinsa ja katosi tuonne saaren taakse.
— Mitä se nyt viisasteli, kiukutteli isäntä kiskoen nuottaa. Suuttuikohan se siitä kun ei keitetty isoista ahvenista.
— Saattoi sitäkin… Ja jos lienee huomannut, että me muut saatiin ryypyt.
— Hm… Kun tuon olisi arvannut… Isäntä olisi varmaan antanut kaksikin ryyppyä, jos olisi saanut nuottansa irti eheänä, mutta nyt se oli myöhäistä.
Löytäjänä.
Olen jo maininnut, että Anaski olisi ansainnut luoto-insinöörin nimen. Yhtä hyvällä syyllä hän olisi ansainnut toisenkin arvonimen: "verkkoneuvos", sillä keltä hyvänsä hänen liikuntoalueellaan asuvalta sattui verkko katoamaan, tuli hän siitä heti kohta neuvottelemaan Anaskin kanssa. — Etkö ole sattunut näkemään sellaisilla merkeillä varustettua verkkoa? — En ole sattunut. — Mutta jos näkisit, niin oletko hyvä ja tuot minulle. Sitten puhutaan vaivoista. — Pitää katsella, lupasi Anaski.
Ja jos asiat olivat oikeallaan, niin ei kulunut montakaan päivää, kun verkko saapui omistajalleen. Tekipä hän kerran suuremmankin "hyväntyön". Talasrannan talosta oli keskellä talvea kadonnut nuottakodasta aivan uusi rantanuotta, eikä siitä kuulunut eikä näkynyt soraa ei perää. He olivat niin hämmästyksissään etteivät älynneet kääntyä edes Anaskinkaan puoleen. Tämä sattui kumminkin sattumalta tulemaan taloon ja kuultuaan vahingon, oli sitä mieltä, että kyllä noin suuren kapineen perässä kannattaisi pyöriä vähän tarmokkaammin.
— Minkäpähän siinä tarmollaan taitanee, harmitteli isäntä. Olen tarkastanut joka suunnalle, mutta tuisku on peittänyt jäljet niin tarkkaan ettei erota ei hiiren-hyppyä.