Anaskilla oli sama vika mikä muillakin, ettei hän voinut suosia kilpailijaansa.
"Kuokkurien" ruokkijana.
Tervarannan rikkaimmassa talossa vietettiin tyttären häitä, joita myöskin nimitetään lähtiäisiksi. Ne olivat ensimäiset kaupunkilaistapaan valmistetut häät, jossa ei viivytty päiväkausia. Kerran vain ruokittiin, senkin seisapisteessä ja sitten sai mennä kukin kotiinsa.
Anaski ei ollut erittäin utelias kenenkään "kemuja" kurkistelemaan, mutta kun oli edeltäpäin kuullut millainen järjestys näissä häissä tulee olemaan, niin halutti kumminkin ennen elämänsä päättämistä katsoa tällaistakin "suun narraamista", kuten hän sanoi ja satutti matkansa siitä kautta.
Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei nämä ole entisajan häiden arvoiset. Ei ainoatakaan "hujutuulella" olevaa miestä koko talossa. Ja kun hän ovenpieleen seisattuen katseli uudenaikaista seisaallaan syöntiä, myrähti hän pian halveksien ja lähti astua tallustelemaan Tervaputolle.
— Kävikö Anaski hääpaikassa? kyseltiin siellä.
— Kävinhän tuolla ohikulkiessani.
— Hyvänäkö pidettiin?
— Ei näytty kutsuvieraitakaan käskettävän istumaan, murahti Anaski. Näpistään söivät kuin närhit.
— Niin kuulutaan syötävän herrainkin häissä, tiesi joku.