— Kyllä minä ymmärrän mitä te nyt ajattelette. Mutta en minä ole enää näinä viime vuosina talletellut kirveitä enkä muitakaan tavaroita. Se on lumen alla jossain, uskokaa jos tahdotte.
Ja keväällä, lumen lähdettyä, huomattiin Anaskin puhuneen totta. Ennen ei.
Voinvälittäjänä.
Anaskin voinvälittäjänä olo sattui siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä tietoa meijereistä, vaan jokainen kirnusi omaan, kotona tehtyyn korvoonsa, joka sitten vietiin myyntipaikkaan milloin sattui, jos ei kotoa pitäin mennyt kaupaksi. Mutta kun voinvälitys katsottiin siihenkin aikaan tuotteliaaksi toimeksi, sattui siihen mieltymään semmoisetkin miehet, joilla ei ollut rahaa, vaan täytyi panna käsi rahaksi ja kiireen kohdalla kumpainenkin käsi.
Eräs Jäppinen oli samalla tavoin innostunut voin välitykseen, vaan kun hänellä ei ollut rahoja, päätti hän kääntyä Anaskin puoleen, jonka arveli olevan osavamman käsiensä käyttäjän. Se oli syksykesää ja Anaski puuhaili vielä onkimatöillä, josta Jäppinen hänet tapasi. Ensin puhui hän voin hyvästä hinnasta ja mainitsi sitten että voisikohan Anaski ruveta hänelle maksun edestä voita keräämään.
— Rahallako sitä kerättäisiin, vaiko noin vain muuten, arveli Anaski asianymmärtävän tyyneydellä.
— Eihän niistä rahoista paljon ole, sanoi Jäppinen, muutenhan sitä sietäisi saada.
— No kyllähän minä tuon ymmärrän, sanoi Anaski, mutta nämä rantatalot ovat niin köyhiä kesävoista ja sekin niin kovin lukkoin takana, että ehkä sietäisi liikkua tuolla syrjäkylissä ja siellä liikkeen päällä ei aivan tyhjällä elä.
— Onhan minulla siksi että ruokarahaksi, sanoi Jäppinen, ja jos voita kertyy, niin kyllä minä laitan lisää.
— Mitenkä paljon sitä pitäisi hommata: tynnyri, vaiko kaksi?