Anaski kantoi tynnyrit veneeseen ja vei muutaman niemen nenään, jonne kätki tiheän pajukon keskeen. Vasta oli puolitiessä toinen viikko, kun hän jo asetteli täyteläisten tynnyrien pohjat paikoilleen ja meni viemään Jäppiselle sanaa että tulla ottamaan vastaan. Jäppistä ihan ihmetytti asiamiehensä vikkelyys.
— Ettäkö ihan täyteen sait kummankin? kyseli hän.
— No pohjalla painain ne pitää olla, vakuutti Anaski mahtavasti.
Iltahämärässä vei Anaski ostomiehensä katsomaan tavaroita ja ihan totisesti oli kumpainenkin tynnyri täynnä kaunista kesävoita. Erittäin hyvä oli makukin voilla, kun sitä veitsen kärellä maistelivat. Syvältä he eivät kumminkaan maistelleet ja ainakin Anaski oli hyvin varovainen veistä juoksettaissaan.
— No mitenkä paljon sinun pitäisi vielä saada näistä rahaa? kysyi Jäppinen, kun olivat panneet pohjat paikoilleen.
— Anna nyt summakaupalla minkä parhaaksi näet, nämä kun eivät minulle paljon maksa, arveli Anaski.
Jäppinen antoi nyt vähän runsaammin kuin viime kerralla ja ehdotti, että jos Anaski vielä soutaisi tynnyrit kaupunkiin, hän itse menisi toista tietä kauppoja valmiiksi tekemään ja olisi rannassa vastaan ottamassa.
— Kyllä minä saatan olla mukana, jos panet evään, sanoi Anaski. Mutta tovereita täytyy olla, yksinäni en lähde.
Samassa sovittiin, että Jäppinen panee vielä kaksi muuta miestä soutamaan ja matkaeväät.
Huomenna iltapäivällä nähtiin kolme miestä laskevan veneellä kaupunkiin päin kahden voitynnyrin kanssa. Anaski siinä istui perässä ja uitteli "sikaa". Kivivirtaa laskiessa oli jo niin pimeä, ettei enään uskaltanut harvoin kuletuille vesille lähteä, vaan täytyi asettua virran alapuolella olevaan mökkiin yöksi. Veneensä kokastivat he pajukon kupeelle ja illasteltuaan asettuivat mökkiin nukkumaan. Lastistaan arvelivat he että mikäpä heidät vei veneestä. Anaski ei puhunut minnekään päin, vaan antoi asian olla toisten miesten varassa.