Anaskin tuumaan taipuivat toisetkin ja niin he, jaettuaan eväät miehiä myöten, erosivat kukin omalle haaralleen.
Jälestä ajajat tulivat aina kaupunkiin asti, jossa liikkeen johtaja, Jäppinen, sai surukseen kuulla tavaralähetyksensä huonon onnen. Ainoa toivon kipinä oli enää Anaskin tietäjissä käynnissä, mutta tässä hankkeessa hän ei onnistunut yhtä hyvästi kuin voin keruussa.
Ikänsä loppuun asti sureskeli Jäppinen hukkaan rauennutta rikastumistaan, eikä ensinkään aavistanut, että tuo rikkaus oli vain kaksi tynnyrillistä multaa ja rantahiekkaa, ja että ne nytkin makaavat Kivikosken alla suvannossa.
Hyväntekijänä.
Voinvälitystoimi oli poistanut Anaskilta vähäksi aikaa elatushuolet, joten hän jouti lepäilemään. Ensin hän valitsi majapaikakseen "Ruhka-Reitun" mökin, mutta kun Anaskilla oli nyt varoja syödä särvinruokiakin, eikä niitä tässä ollut, lähti hän katselemaan ruokaisempia paikkoja.
Joku aika Anaskin mentyä nousi mökissä aika häläkkä varkaista. Oli näet kadonnut melkein kaikki irtain omaisuus, eikä ensinkään saatu selvää, kuka ne olisi vienyt ja mihin. Tavarainsa menettäjät olivat jo aivan toivottomia niiden löytämisestä. Mutta viimein tuli taas Anaski ja vahingon kärsinyt on nopsa kysymään neuvoa ja tietoa jokaiselta.
— Eikö Anaskikaan ole liikkuessaan sattunut kuulemaan mitään meidän tavaroista? kyseli mökin mies.
— Paljohan sitä kuulee, vaikka ei kaikkia soisi kuulevansakaan, sanoi Anaski salaperäisesti.
— Jos vain jotakin tietäisit, niin sano toki, minä koettaisin palkita hyvän työsi, houkutteli mies.
— Ei niistä kaikista auta palkintoja vaatiminen, varsinkaan näin tuttavain kesken. Mutta yhtä kaikki: häpeä sanoa, häpeä olla sanomattakin. Tämä asia koskee niin läheltä minuakin.