— Mitenkä läheltä? ihmetteli mökin mies. Enhän minä Anaskin ainakaan usko ottaneen.
— Eipä ei, mutta joku minun sukulaiseni ei taida olla aivan virheetön.
— Mikä sukulainen?
— Mahtaisitko olla sanomatta minun ilmoittaneen?
— No ihan varmaan,
— Muista myös, varoitti Anaski ja alkoi kertoa:
— Asia on niin, että kun minä kävellessäni poikkesin lanko-Mikon mökille ja nousin tuvan lakkaan ottamaan kesällä tekemiäni nuotan lauvuksia, niin sieltä nurkasta vanhojen verkkojen alta kopahtaa käteeni turkin kaulus. Minä nostan ylös ja ajattelen että tuommoiseen paikkaan panevat turkkinsa kesäksi korjuuseen, mutta samassa tunnen että tämähän onkin Ruhkaniemen Reitun turkki. Minä arvasin heti mitenkä se on sinne joutunut ja ajattelin, että jopa on lankomieskin joutavissa, kun meneppäs varastamaan itseäsi köyhemmältä. Minua on aina kiitetty siitä, että minä en milloinkaan varasta itseäni köyhemmältä ja sen vuoksi on tuo lankomiehen teko niin huono, että siltä sietää ottaa hyvät sovinnot.
— Ettäkö ihan varmaan olisi siellä minun turkkini? kysyi Ruhka-Reittu ihastuneena.
— No tunnenhan minä sinun kelsiturkkisi, mutta muita tavaroita en malttanut katsella. Vaan muista nyt, että elä sano minun sanoneen, ja vähemmästä et saa sopia, vaan vaadi lehmä; kyllä sen täytyy antaa.
— Olipa se onni, että pääsin tavaroitteni perille, puheli Reittu hyvillään. Kyllä ne olisivat Anaskitta menneet.