— No millä keinolla se Anaski aikoi Ruhkalle lehmän laittaa? kysyi isäntä.
— Omalla keinollani: Ruhkan tavaroita kannoin salaa tuonne lanko-Mikon mökille ja käskin siltä sovinnoista ottaa lehmän, mutta tämä tolvana sopii asian — perunatynnyriin… kelpo herkkuihin… joita minä olisin hänelle voinut yhtenä yönä soutaa vaikka venelastin, jos olisi sanonut.
— Niin, Ruhkan omasta kuopasta, huomautti isäntä nauraen.
Anaski oli ennenkin sattunut syöttämään varastettua tavaraa haluavilla omia perunoitaan, ja tätä isäntä tarkoitti. Mutta tällä kertaa ei Anaski ollut leikkituulella.
— Saapihan niillä tuhmilla syöttää vaikka mitä, hän sanoi. Mutta tällä kertaa minulla oli aivan oikea tuuma. Lanko-Mikko olisi hyvin tullut toimeen kahdella lehmällä, kun ei ole lapsiakaan, ja Ruhkalle se olisi ollut tasaiseen tarpeeseen. Olisi tuossa itsenikin ollut ruokaisempi viettää tuiskupäiviä, mutta siihen toteen se meni. Kävi niin kylläkseni, etten enää ruvennut yöksikään koko hökkeliin. Ja kyllä minä jäiden tultua heitän nämä seudut ja lähden kävelemään toisiin lääneihin.
Elinkeinot matkoilla.
Talven tultua pisti Anaski viulunsa konttiin ja kuluneet kortit taskuunsa ja näillä työkaluilla varustettuna katosi kotiseudultaan kuulumattomiin. Aikomuksena oli liikkua Pohjanmaalla ja merenrantapuolilla. Seuraavana kevännä, kärrikelin tultua, tapasivatkin Oulussa kulkijat hänet urakoitsijana Pyhännän Leiviskässä. Anaski oli huomannut ettei talossa ollut kaivoa ja arvannut, että ne mielellään soisivat semmoisen saavansa. Varustettuaan pajunhaarukan ja vesipullon oli hän esitellyt itsensä maankuuluna kaivon katsojana ja saanut uskomaan että kaivo syntyy aivan lähelle, hiekkakankaalle. Ja vahventaakseen talonhaltijain uskoa oli Anaski ottanut kaivon urakalla valmiiksi tehdäkseen. Työpaikka oli aivan maantien vieressä ja matkamiehiä vähän ihmetytti nähdessään tutun miehen kuoppaa kaivamassa.
— Mitä se Anaski on tullut tänne tekemään? kysyivät he seisauttaen hevosensa.
— Kaivon otin urakalla tehdäkseni, sanoi Anaski heittäen lapionsa ja tuli tuttaviaan kättelemään. On niin häpeä, kun ei näin aika talossa ole kaivoa.
— Uskotko sinä siihen vettä tulevan?