— Luultavasti ei minulta tule niin paljon kaivetuksi, mutta kun tapasin ruokaisen talon, niin ajattelin että lepäilen nyt tässä ja jäsenien verryttelemiseksi luoksentelen tuota pehmyttä multaa.
— Mahtaa tulla hyvästittä eroaminen tästä työpaikasta.
— Niinpä voipi käydä, arveli Anaski. En sentään aio kiirehtiä, ja jos menette tähän syöttämään, niin elkää puhuko mitään minusta, ollaan vain tuntemattomana.
— Ei meistä ole pelkoa, jatka vain työtäsi, sanoivat matkamiehet ja lähtivät ajamaan.
Sen perästä ei taas Anaskista kuulunut mitään, ennen kuin heinäajan lopulla, jolloin hän ilmestyi Raaskalaan aivan samanlaisena kuin oli lähtenytkin.
— Vielä toki tuli Anaski takaisin, ihastelivat jotkut. Täällä jo luultiin että se on pohjalaisille kaivoja kaivaessaan sortunut mullan alle, ja tyttäret ovat ihan itkeneet, kun eivät ole saaneet mitään tietoa sulhasistaan, ja ikäväpä täällä on ollut muillakin, kun ei ole ollut kuka tosia puhuisi.
— Hyvähän se on koirakin kuoltuaan, sanoi Anaski. Mutta eihän minusta niin vain hopusti päästä. Ja toisekseen, onhan minulla siksi järkeä etten kaivele niin syviä kuoppia, joissa vaaraan joutuu. Eikä ne muutkaan mestarit tee itse, viivoja vain vetelevät ja keppejä pistelevät, kyllä ne tyhmemmät sitten ponnistavat.
Minuakin toki pidettiin siellä niin arvossa, ettei laitettu jalkaisin kulkemaan, vaan aina kyydittiin hevosella ja taloon tultua vietiin vieraspuolelle suoraan.
— Mutta miksikä ne kumminkin, vaikka niin hyvänä pitivät, laittoivat jalkapatikassa kotiin? kysäsi isäntä.
— Niinhän sen outo luulisi, että jalan ne laittoivat, sanoi Anaski ylpeästi. Minulle toki herrat hommasivat maksuttoman kyydin ja itse vallesmanni kirjoitti vielä mukaan kirjeen meidän pitäjään herroille, että nekin ymmärtäisivät antaa hevoskyydin.