— Kuka tuo niin ovela oli, että Anaskilta varasti?
— Akat lemmot. Joku niistä kuului olevan omissa tuskissaan ja enkös minä hourautunut antamaan akoille nuuskapussia lainaan. Nämäpä tutkivat minun rohtoni ja kun näkivät sen hyväksi, alkoivat itse hieroa tupakan lehdistä. Nyt ei auttanut muu, vaan täytyi laittaa kaksi putelia, johon toiseen panin tervavettä ja nimitin "narrami-ropiksi" ja toiseen nuuskajauhoja ja vettä ja nimitin "peijami-ropiksi", ja niillä minä sitten elättelin henkeäni.
— Jottako oli semmoisen rohdon ostavia?
— Paljo sitä ostettiin; kaikki kipeäpäiset ostivat.
Uutisviljelijänä.
Oli kekriaamu. Miehet istuivat Raaskalan tuvassa pöydän ympärillä, maistelivat vanhan tavan mukaan viinaa, muistellen työvuoden aikana sattuneita tapahtumia. He olivat hyvin tunteellisia, varsinkin renki Matti, joka oli Raaskalassa palvellut monta vuotta, vaan nyt vaimon otettuaan erosi pois ja aikoi ruveta uutismökkiä laittamaan. Tämmöistä elämän muutosta ajatellessa heltyi hänen mielensä ryyppyjen vaikutuksesta niin että vedet tulivat silmiin.
Anaskikin istui miesten seurassa ja oli saanut osansa ryypyistä. Häntä säälitti Matin surullinen mieliala ja hän ryhtyi juttelemaan rohkaisevia esimerkkejä omasta elämästään. Ohjeeksi niistä ei moni paikka mahtanut kelvata, mutta estiväthän ainakin kuunteluaikana surun kyynelten vuotamisen.
— Ole sinä Matti iloinen, kehoitti Anaski. Sinä olet onnen poika siihen verraten, kun minä läksin uutismökkiini asumaan. Sinulla ei yhtään lasta, vaan minulla oli 12 ja vähänäköinen Liena. Siinä sitä miestä kysytään, kun semmoisen joukon kanssa joutuu elämään. Jopa minunkin silmäni kerran vilkkuivat, kun näin syksyllä, talven tulon edellä ei enään kukaan ottanut huoneeseensa asumaan. Yksi päivä oli vain jälellä asumislupaa, jolloin läksin metsään kirveen ja lapion kanssa. Vaan sinä päivänä liikkui lapio eri tavalla kuin Pohjanmaalla kaivoja kaivaessa. Iltasella oli tupa katto päällä ja kiuas nurkassa. Eikä siinä ollut puita muualla kuin katon kannakkeina ja ovessa. Ja silloin minä huomasin, että on suurta tyhmyyttä asua toisen huoneessa ja maksaa siitä päivätöitä. Onhan joka paikassa siksi multapengertä, että kaivaa kuopan ja panee katon. Ja se onkin vielä parempi kuin puinen tupa: ei tuule seinän raoista, eikä säre lapset ikkunoita. Ja kaikkein paraat lahjat minä ymmärsin vasta jälestäpäin. Siihen yhteen näet pyrki talvella sisaren joukko asumaan ja minä lupasin, ajattelin että pyörittelee hänessä ahtaammassakin. Mutta eihän siitä ahtaudesta tiennyt mitään, vaikka tulihan niitä lapsia joka vuosi lisää kumpaisellekin joukolle. Ne ruoputtivat joutessaan seiniä sitä suuremmiksi, mitä enempi joukko kasvoi. Eikä ne katsoneet pysyykö asunto neliskulmaisena: se oli milloin pyöreä, milloin soikea, ja uunikin kiertyi viimein keskelle lattiata, vaikka nurkkaan minä sen alkujaan tein.
Ja oli siinä huisketta ja melua, kun ne joukkokunnat liikkuivat lattialla, vaan silloin se oli parasta, kun joutui jäniksen kiinni ottaminen.
— Missä? metsässäkö? kysyivät kuuntelijat.