— Mutta mitenkä se nyt oli? ihmetteli isäntä tarkastellen omaa turkkiaan. Kelkastaan se kaiketi haki turkin. Vaan jokohan sinä aikana, kun olin mittakappaa kellarista noutamassa, vei minun turkkini sinne?
— Vieläpä siinä on epäilemistä, sanoi poika nauraen.
— Sen se nyt osasi, virkkoi isäntä vähän harmissaan.
— Sietäisi lähteä jälestä ajamaan ja ottaa jyvät pois, ehdoitti joku.
— Antaa pitää, kyllä se ne kesällä maksaa, sanoi isäntä. Ja on se Anaski niin rehellinen rosvo, ettei siihen saata suuttuakaan.
Opetus- ja kasvatusalalla.
Anaskin kalastuksella ja kesänvietolla oli jotenkin sama merkitys kuin muidenkin taiteilijain, maalarien, runoilijain y.m., jotka nekin asustavat kesänsä järvien ja merien rannikoilla, kooten aineksia ja voimia talven varalle. Siellä heillä on huvilansa kuten Anaskillakin kalasaunansa Kuikkasaaressa.
Anaski ei ollut maalari eikä runoilija, vaan oikea kansallis-humoristinen taidepuhuja, joka toimitti monta hupaista hetkeä niiden rantamien asukkaille, joilla seuduin hän liikuskeli. Siksipä hänelle annettiinkin nurisematta anteeksi sellaiset pienet asiat kuin leivät ja jyväpussit, vaikkapa niiden hankinta ei ollutkaan aina ankarimman omistusoikeuden mukaista. Siinäkin hän vain seurasi muiden taiteilijain tapaa, jotka nekin usein takausten ja "vippausten" avulla hankkivat suurimman osan toimeentulostaan.
Monet taiteilijat antavat myöskin opetusta omassa aineessaan. Anaskillakin oli yhtenä kesänä oppilas. Se oli eräs nuorimies, joka oli perinyt vanhemmiltaan sievoisen omaisuuden ja eleli sen varassa joutilaana. Tämä nuorimies alkoi seurata Anaskia, ei kuullakseen opettajansa puheita, kuten entisen ajan oppilaat, vaan saadakseen kitkutella viulua.
— Tulisikohan minusta "pelimanni?" kysyi oppilas ensi päivänä opettajaltaan.