— Minä en menekään heidän pilkattavakseen.
— Vai et mene. Ehkä nukut talvikaudet uunilla kuten ennenkin.
— En minä nuku pitkältä tämän varoituksen perästä, vakuutti Paavo.
Nyt pitää lukea ja tehdä parannusta.
— No menepä häntä tekemään, mutta ehkä siinä vielä hikoilet, sanoi
Hartikainen ennustavasti.
Kotiinsa tultuaan riisui Paavo ensi töikseen nuo synnin pukineet ja asettui aivinaisissaan istumaan arvokkaimmalle paikalle pöydän päähän.
Nyt alkoi lukeminen.
Hän oli sitä tähän asti tehnyt hyvin harvoin ja senkin vähän kinkerilukujen pelosta.
Senpätähden tekivät vaikeimmat sanat kovasti vastarintaa. Mutta Paavo ei antanut perään. Alkukirjaimista vauhtia ottamalla hän mutisti niitä kokoon, kuten juurikoita kesällä. Harvat sanat siinä rynnistyksessä säilyivät kokonaisina. Vakavimmistakin sanoista, kuten "vieraat ja muukalaiset", saattoi syntyä "virrat mukulaiset". Mutta ääni pysyi aina hartaana ja lukunuotti nousi ja laskeutui säännöllisesti.
Velimies ja sen vaimo eivät ensinkään ihailleet tätä Paavon uutta harrastusta. He olisivat voineet sanoa siitä hyvinkin tylysti, jos ei tuo heidän pienelle Paavolleen luvattu perintö olisi ollut alituisena muistuttajana pysymään kärsivällisenä. Mutta renki-Pekka, jolla ei ollut mitään maallisen hyvyyden toivoa enempi itselleen kuin olemattomalle pojalleenkaan, ei malttanut kuunnella monta päivää äänetönnä, vaan keskellä hartainta lukua sanoa mäikäsi:
— Tästä meidän Paavosta se taitaa viime herkuksi tulla pappi.