— Teenpään!
— Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka ja nousi seisaalleen.
Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli, kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sittenkin muista asioista, aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä. Annukka vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:
— Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.
— Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.
— Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.
— Antaa varmasti.
Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.
— Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se niin siro, ettei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla… Mitä sinä niistä lehmistä suret. Minä lähden heti rekikelin tultua tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevättalvelle, niin että meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.
— Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka huulet olivatkin jo hymyssä.