— Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun… Putte se on minun Putte, meidän Putte…
* * * * *
Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin ikävän pitkiksi, että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta, joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.
— Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.
— Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.
— Kylmäpä se on sielläkin näin pohjatuulella.
— Laukkailkoon lämpimikseen.
— Pahapa siellä on metsässä laukkailla… sattuu jalka soljahtamaan puun juuren alle.
— Mikä sen nyt soljauttaa pahemmin kuin ennenkään.
— Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.