— No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee, kun käypi purkamassa pois koko kaupan.
Junnukka aivan hätääntyi.
— Ei, en minä sitä… ajattelin vaan, että jos olisi käydä katsomassa.
— Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille katsomalla saat…
Allapäin kävellä törpötteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä, ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa syrjäteitä myöten, ett'ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui. Hän sai taputella Puttea keskellä viikkojakin.
Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana, että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.
— Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi mielissään Annukalle.
— Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.
— Minä näin, että Putteen katsoi. Annukka ei ruvennut väittämään. Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hyvä, vaikka joka päivä ne lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime sanakseen virkkoi: jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä yhden lehmän hinta tulee.
* * * * *