Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka itkua vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja sitten virkkoi:
— Siinä se on kahden lehmän hinta. Joko nyt uskot, ettei sinussa ole hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. Joko?
— Jo, vastasi toinen itku kurkussa.
RAHAKAUPPIASTA TERVEHTIMÄSSÄ.
Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut, joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.
Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä, mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa tupakat aivan ilmaiseksi… Nälkäjärveläisten rahajumala… Eipäs kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen… Jospa menen aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa… Niin minä teenkin.
Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.
Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset kanteleisi ukon päälle viime tilissä.
Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi, kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:
— Hyvä päivä, herra kauppias!