Kusto Kesänen oli viidenkymmenen vuoden ikään asti "terve kuin puteli", kuten hän itse usein kehuskeli. Sillä jos kenenkään, niin sopi Kuston ainakin pitää pulloa terveytensä esikuvana. Se oli hänen ystävänsä, sanoisinko rakkaimpansa, ainakin täysinäisenä ollessa. Armahin äiti ei kanna pienokaistaan hellemmin kuin Kusto kantoi pulloansa, olipa se sitten olut- tai viinapullo. Tämän hellyyden huomasivat muutkin, jotka Kustonkin tunsivat. Ja jos jonkun sydämen hellyys oikein tunnetaan, ei se voi olla vaikuttamatta, varsinkaan niihin, joilla on samoja taipumuksia. Heidän täytyi tuntea sääliä, nähdessään Kuston seisovan tai kävelevän suruissaan joko ilman pulloa taikka tyhjä pullo kainalossa, joka merkitsi sitä, että nyt ei ole Kustolla rahaa. Mutta vaikka näinkin sattui, ei Kustosta tullut matelevaista anelijaa. Anoa kyllä täytyi, mutta se ei saanut tapahtua kerjäläisen eikä ryövärin tavalla. Hänen ei tarvinnut tehdä monta kertaa turhaan tätä kysymystä: "onko olutpullon hinta Kustolle?" kun murhe poistui vähäksi aikaa. Ja tyytyväiseksi jäi avunantajakin. Hän sai näin pienellä rahalla nähdä, miten jykevätkin kasvot voivat kaunistua, kun sydämen pohjasta pulpahtanut ilo niitä koskettaa. Ainoastaan antamalla Kustolle olutpullon hinnan, voi nähdä tällaisen ilon pulpahduksen ja päälliseksi askeleita niin varmoja ja harkituita, ettei katsoja jäänyt epätietoiseksi minne ne vievät.
Mutta sitten tapahtui Kuston terveydessä harmillinen käänne. Siinä ei ollut enää kehumisia, ei "ropparin" otettuakaan, jolloin hän terveenä ollessaan aina virkkoi: "nyt taas se syntinen ruumis jaksaa rynnistää!" Rynnistäminen muuttui kyhnimiseksi, ja viimein täytyi kokonaan lakata työnteosta. Ja tämä tapahtui juuri silloin, kun Kustolla olisi ollut edessä oikeat onnenpäivät. Hän oli näet saanut vakinaisen ja tuottavan työpaikan, vielä päälliseksi läheltä olutkauppaa, jossa ei tarvinnut olla yhtään rupeamata ilman "ropparia". Mutta kun terveys petti, täytyi jättää tämä "mesimätäs" ja siirtyä kotikylälle, hyvien ihmisten turviin. Siellä hän sitten kyhnysteli, muistellen menneitä paratiisin päiviä. Tuttavat säälittelivät hauskaa ja rehellistä Kusto-rukkaa.
"Kyllä sinun täytyy mennä lääkäriin", neuvoi asuntotalon isäntä osaaottavaisesti.
"Milläpä varoilla minä sinne mennen", sanoi Kusto.
"Pitää käydä kunnan varoilla."
Isännän sanat lähtivät ikäänkuin painon alta ja Kusto ymmärsi syynkin siihen. Siksipä hän virkkoi:
"Tokkopa ne minulle mielellään kunnan varoja antanevat."
"Mikäpä siinä auttanee", sanoi isäntä. "Kalliimmaksi se tulee kunnalle, jos täytyy työtönnä elättää."
"Antakoot kuolla", tuumaili Kusto.
"Ei Kustoa nälkään tapeta", naurahti isäntä. "Mene vaan nyt voimain aikana kylänmiehen luokse, niin se antaa köyhän todistuksen. Siihen käyt ottamassa vaivaishoitohallituksen esimiehen nimen, ja silloin se on valmis."