— Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan minä miestä tuon verran.
— Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit…
— Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia, jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa. Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi. Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.
Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista. Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea, niin mitä tässä osaa uskoa.
Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua proletaaristakin.
SUUTTUU SUUNNANKIN MIES.
Kun Kalle Kovanen erosi palveluspaikastaan ja otti vaimon, ei hänellä ollut sen suurempia takavarikoita kuin vaatteensa ja kirves. Mutta hän tunsi jäntevyyttä jäsenissään ja arveli, että ehkäpä tässä eletään, kun puristaa kovasti kirvesvartta. Sitä hän sitten puristikin talven ajat läpeensä ja kesät lapion ja viitakkeen vartta. Hän eli näillä ryskätöillä yhtä hyvästi kuin nekin, jotka kykenivät kirvestään käyttelemään tuottavammissa rakennustöissä. Mutta kun leipäkannikan kuluttajain luku alkoi hipua yli puolen tusinan, niin jopa kohosi Kovasen käsi korvalliselle. Ennen oli jauhosäkillä päässyt kuukauden ja enemmänkin, mutta nyt siitä alkoi pohja paistaa parin, kolmen viikon perästä. Olihan hänellä apulaisia joutumassa, terveitä ja virkeitä poikia, mutta ne olivat nuoria ja tarvitsivat käydä kansakoulua. Viimein sai vanhin oppimääränsä suorittaneeksi. Nyt meni Kovanen lähistöllä asuvan sahanomistajan luokse kysymään olisiko täällä hänen pojalleen sopivaa työtä.
— Onhan täällä työtä, jos vaan poika haluaa tehdä, sanoi sahan isäntä.
— Sittenpähän näkisi haluaako, sanoi Kovanen. Sen kumminkin lupaan, että jos poika on laiska tai tottelematon, niin lähettäkää pois samana päivänä.
— Onko niin, sanoi sahan isäntä. Sellainen lupa panee aavistamaan, että poika on kunnon poika.