Jos hän oli käynyt tukkimassa niityn veräjän, ei isäntä jäänyt epätietoiseksi siitä, onko veräjä tukittu. Risto muisti samana päivänä selittää kyselemättä, miten hän sen teki, mainitsipa senkin, kuinka monta puuta siihen tuli. Jos ei isäntä muistanut sanoa: hyvä on, hyvä on! selitti Risto saman asian kohta uudestaan. Mutta heti kohta kun tuo "hyvä on" tuli sanotuksi, lähti Risto tyytyväisenä toista työtä toimittamaan, taikka jos oli aikaa istua, nakkasi jalkansa toisen polven päälle ja istui niin miehevänä kuin ansaitsee istua sen, joka on jotain toimittanut ja saanut siitä tunnustuksen.
Isännällensä hän ensimäiseksi ilmaisi avioliittoaikeensakin. Hän oli toivonut tämän sanovan nuo tutut sanat: hyvä on, mutta isäntä sanoikin: mikäpä siinä on, menee vain.
Moni renki tulee palvelusaikansa loppupuolella laiskemmaksi työn tekoon, mutta Risto kiihtyi. Muina vuosina oli riihen lämmitys saanut olla isännän huolena, mutta kun tänä syksynä oli Ristolla jouto-aikaa, hökeltäytyi hän isäntänsä toveriksi kantamaan halkoja ja katsomaan, milloin on ikkuna tukettava. Tällä palvelevaisuudella oli tarkoituksensa. Se tuli riihen puintiaikana ilmi. Muutamana päivänä hän jo kysyi:
— Rupeaako isäntä minulle ja Maijalle puhemieheksi, käyttämään pappilassa, kuulutuksiin toimittamassa?
— Mikäpä siinä on, vastasi isäntä aivan epäröimättä.
Kohta oli Risto kertomassa tätä tietoa Maijallekin. Siitä oli niin iloista, että nauru ja itku taistelivat.
— On se isäntä hyvä!
— On se hyvä, vahvisti Risto.
Ensi perjantaina he jo kolmisin ajaa köröttivät pappilaan. Ja kun näin tolkun ihmiset olivat taipaleella, ei asian onnistumista ollut epäileminenkään. Risto kävi kuitenkin ensi sunnuntaina varmuuden vuoksi kirkossa kuulemassa sanotaanko siellä heidän nimensä. Kauniistipa sanottiinkin: renki, nuorimies Risto Reissi Haavistolta ja piika Maija Makkonen samasta kylästä. Sanasta sanaan hän kertoi sen tultuansa Maijallekin, mutta eipä tämäkään uskonut sitä muiden sanomisella. Ensi sunnuntaina täytyi päästä hänenkin omin korvin kuulemaan, ja niin suloiselta se kuului, että itku ja nauru taistelivat.
Isäntä tarjoutui kolmantena kuulutuspyhänä käyttämään taas hevosella kirkossa ja sillä tiellä vihityttämään. Mutta se ei tyydyttänyt kumpaakaan.