Hääpäivänä kävi kumminkin aivan toisin kuin Maija oli suunnitellut. Joutilaana kävelevää joukkoa oli kyllä keräytynyt kolmesta kyläkunnasta, mutta ei niissä näkynyt yhtään emäntää eväskorin kanssa. Risto oli vieraisiinsa aivan tyytyväinen ja, kun oli hänen hääpäivänsä, kätteli kutsumattomatkin. Iloinen koetti olla Maijakin, vaikka kovasti häntä huoletti, kun ei yhtään eväskoria ilmestynyt. Viimein hän tapasi naapuritalon piian ja kyseli:
— Eikö teidänkään talon emäntä tule häihin?
— Ei sanonut tulevansa, vastasi piika.
— Mikähän sillä on esteenä?
— Ei tuo puhunut mitään esteistään. Sitä kuulin sanovan, että jos Maija olisi viettänyt häänsä muuna aikana, olisi siellä käynyt, mutta ei nyt lähde ruokkimaan eväillään kaiken maailman joutilaita.
— Voi kuitenkin! valitteli Maija. Mitenkä minä en tullutkaan laittaneeksi sanaa, että emännät ruokitaan ensiksi.
Ei ollut enää aikaa erehdyksen korjaamiseen. Täytyi alottaa omilla eväillä, sillä Risto oli kutsuissaan ilmoittanut, että siellä ruokitaan kaikki vieraat. Sen verran tahtoi Maija kumminkin toteuttaa ohjelmaansa, että meni kutsumaan talon emäntää ja isäntää pöydänpäävieraiksi. Mutta sekin meni turhaan.
— Minäkö, vanha ihminen, tulisin sinne huimapäiden keskeen… en toki, sanoi emäntä.
Näin jäi kuviteltu emäntien pöytä aivan olemattomaksi. Kunniapaikalle joutui istumaan Pekka Hassinen, sama, jonka häissä Risto oli ollut edellisenä syksynä. Pekka näkyikin tietävän, että hänellä on tässä joukossa suurin etuoikeus, ja huomatessaan leivän loppuvan, leikkasi ennakolta itselleen tavallista suuremman kannikan, jota sitten vilautteli toisille, jotka jäivät istumaan joutilaina leivän puutteessa.
Morsian oli huomannut miten leiville kävi ja istui allapäin nurkassa. Sulhanen ei nähnyt muuta kuin että vieraat nousivat pöydästä naurusuin, ja silloinpa siihen sopi käskeä toisia.