— Kaikkia minä kuulen, tuumaili Metka. Mutta samapa se.
— Eihän se ole aivan sama, huomautti lanko. Pitäisi kai sinun jotain tointa etsiä.
— Laita vaan, kyllä minä teen.
— Pitäneehän sinulle laittaa.
Metka sai omakseen pienen kammarin ja lanko toimitti kirjoitustyötä. Tämä olikin mukavampaa kuin matkusteleminen kylästä toiseen velkaantuneiden maalaisten tavaroita kirjoittelemassa ja myömässä. Lähellä olivat lääkkeetkin, jos tarvitsi illan tullen väsynyttä ruumistaan virkistää.
Mutta ihmeen paljon olivat ihmiset ennättäneet muuttua yhden vuoden aikana. Ne olivat tulleet vähemmän kohteliaiksi ja kitsaammiksi. Halullisia rahan lainaajia oli hyvin harvassa ja jos meni ostamaan "tavaraa", niin ei rahatta uskottu ensinkään. Metka ei käsittänyt, mikä pilasi ennen niin avuliaat ihmiset, kunnes joku typeryydessään ilmaisi, että sisar on käynyt kieltämässä.
— Ei silläkään ollut muuta tekemistä, virkkoi Metka loukkaantuneena… Mutta samapa se.
Hän päätti ostaa tästä puoleen käteisellä, vaikkei se ollut oikein arvokasta, eikä mukavaakaan, kun täytyi pyytää langolta kirjoituspalkkoja kovin pienissä erissä. Kerrankin hän meni pyytämään kuutta markkaa.
— Mistäpä minä antanen, sanoi lanko kiusaantuneena. Ei ole itsellänikään yhtään markkaa.
— Vai ei ole sinullakaan, virkkoi Metka ja lähti kävelemään.