Ensimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin, pannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla kestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka kyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen leivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.
Häiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui siihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat kiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta kaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla, jos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut antaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan vihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen vihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi. Morsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.
— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan kudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.
— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto mitä suloisimmin.
— Onko siellä kangaspuut?
— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.
— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.
— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupaili
Kusto.
— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta aikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun pitäisi sinne niin kiireellä joutua?
— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto rehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi suuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.